Hieman jo mattimyöhäisenä lähden mukaan Maaret Kallion aloittamaan haasteeseen #olisinpatiennyt. Mitä olisin toivonut nuoren Heidin silloin aikoinaan tietävän?

 

Omaa nuoruutta läpi käydessä ja mukaan lähteneiden viestejä lukiessa, huomasin lähes kaikissa poikkeuksetta saman yhtäläisyyden- ankaruus, armottomuus ja kovuus itseä kohtaan sekä riittämättömyyden tunne. Fiiliksiä, mitä nuori aikuisuuteen astuva käy luonnollisestikin läpi- kuka rankemman kautta, kuka osaa ottaa rennommin. Nuorena sitä ei osaa katsoa itseään ulkopuolisen silmin, vaan helposti vertaa itseään toisiin ja kiinnittää huomion omiin puutteisiin. Näin ainakin itse koin. Ja lukemani perusteella moni muukin.

 

Olisinpa tiennyt, että ottamalla hieman rennommin olisin päässyt itseni kanssa niin paljon helpommalla. Olisinpa katsonut itseäni hieman ruusunpunaisempien lasien läpi. Olisinpa osannut kiinnittää sieltä peilistä huomion mieluummin positiivisiin asioihin kuin puutteisiin. Ja olisinpa tiennyt, että aivan kaikessa ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä.

 

 

Epävarmuus itsestä, ympäristöstä ja tulevaisuudesta. Hyväksytyksi tuleminen, halu kuulua joukkoon ja olla samanlainen kuin muutkin- silloinkin, kun ei välttämättä edes olisi tuntenut kuuluvansa joukkoon. Mitä muutkin ajattelevat. Asioita, joita pyörii varmasti jokaisen nuoren mielessä. Omassa nuoruudessa, 80-90-luvulla, näistä ei juuri ääneen puhuttu tai käsitelty, siksi moni kokee samoja asioita vielä aikuisuudessakin. Olenko tarpeeksi hyvä? Riitänkö? Kelpaanko näin? Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Menneisyyden haamuista voi päästää irti koska vaan. Tai sitten voi opetella tanssimaan niiden kanssa. 

 

 

Olisinpa tiennyt ettei kaikkia tarvitse yrittää miellyttää. Mitä väliä, mitä muut ajattelevat, jos itse tietää tekevänsä oikein ja arvojensa mukaisesti. Kaikkia ei kuitenkaan koskaan voi miellyttää. Ja miksi pitäisikään? Ihmiset, jotka tulevat jäädäkseen jäävät, muut ovat vain läpikulkumatkalla.

 

 

Teininä, aikuisuuden kynnyksellä, sitä myös ajatteli, että elämä loppuu kolmikymppisenä. Nelikymppisenä sitä nyt on jo aivan vanha pieru toinen jalka haudassa. Kuinka väärässä sitä olikaan. Nyt, nelikymppisiä lähestyessä, osaan ottaa jo paljon rennommin. Ei jaksa stressata turhista asioista. Olen oppinut ettei elämä ole suorittamista, vaan matka, jolla ei ole lopullista määränpäätä. Kokemukset ja eletty elämä ovat opettaneet, että kun uskaltaa kulkea omaa polkua, tekee elämästästään juuri sellaisen kuin haluaa sen olevan. Ja tietämättömyys tulevasta tekee siitä juuri mielenkiintoisen.

 

Onneksi en mistään mitään sen enempää tiennytkään. Sillä, jos olisin tiennyt, olisi polkuni ollut aivan erilainen. Lopulta, kun en kuitenkaan vaihtaisi mitään matkan varrelta pois. Vastoinkäymisetkin kuuluvat elämään. “Kulkemansa polun hahmottaa vasta sen päässä, ei silloin kun on pohjalla. Siksi on hyvä muistuttaa itseään vaikeampina hetkinä: tämäkin menee ohi.” Eletty elämä on tehnyt minusta juuri sen, mikä olen nyt. Ja matka jatkuu <3

 

 

Juuri nyt Spotifyn soittolistallani soi Mikko Harjun Sinä Olet Elämä. Aivan ihana ja voimaannuttava, niin kuin Mikon muutkin biisit. Alla sanat, jotka jotenkin sopivat hyvin tähän postaukseen. Harmi, ettei You Tubesta saanut vielä ladattua biisiä tähän.

 

 

Sinä Olet Elämä

 

Valtameren suuruutta

Ei voida vangita

Sama voima syntymästä asti sun mukana

Sinä olet elämä sitä ei voi kukaan viedä

Kun seisot peilin edessä, muista hymyillä

 

Jos menneisyyden haamut seuraa aina mukana

Opetellaan tanssii niiden kaa

Vaik pimeys kuinka koittais repii maailmaa

Sinä oot sinä oot elämä

 

Pidä aina lähellä ihmiset joista välität

Niiden kanssa yhdessä kaikesta selviät

Kuka saa sut nauramaan

Mikä saa sut innostumaan

Meil ei oikeesti oo täällä liikaa aikaa

 

 

P.S Toteutin jo unelmani ja kävin purjelauta-kurssilla. SE OLI NIIN IHANAA! Minulla on uusi harrastus.

 

 

Heidi xoxo