Pari viikkoa sitten kirjoitin teille postauksen, “Mitä söin tiistaina”, joka sisälsi yhden päivän ruokapäiväkirjani. Ruokapäiväkirjat herättävät paljon kiinnostusta- monet saavat toisten ruokapäiväkirjoista inspiraatiota mm. omaan ruokavalioonsa, toisille taas ruokapäiväkirjan pitäminen voi olla oiva apuväline tarkastelemaan omia ruokailutottumuksia (ruokarytmejä, ateriavälejä ja mitä lautasella ylipäätään on) ja mitä mahdollisia muutoksia olisi hyvä tehdä, jos tavoitteena on esimerkiksi painonpudotus.

 

Ruokapäiväkirjoilla voi ikävä kyllä olla myös kääntöpuolensa. Vilman postausta lukiessa tuntui kuin olisin lukenut omaa tekstiäni, niin samanlaiset asiat olen itsekin käynyt läpi varhaisaikuisuudessani- paitsi etten tehnyt mallin töitä tai varsinaisesti kokenut painetta ulkopuolelta- itse loin paineet tavoittelemalla täydellisyyttä.

 

Enää en edes muista, miksi aikoinaan aloin pitämään ruokapäiväkirjaa- ensimmäiset muistikuvat taitavat olla lukion kolmannen syksyltä. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta, hoikka, urheilullinen nuori lukiolainen, jolla ei todellakaan ollut tarvetta tarkkailla syömisiä, saati sitten tiputtaa painoa. Tuolloin ihannoitiin laihuutta, jonka takia erilaiset dieetit olivat muodissa. Kuinka moni on joskus testaanut kaalikeittodieettiä tai vichykuuria?

 

Elämä hymyili, mutta samanaikaisesti tapahtui myös paljon isoja muutoksia- lopetin kilpahiihdon, ensimmäinen vakavampi suhde, muutin pois kotoa ja edessä olivat ylioppilaskirjoitukset sekä muutto ulkomaille. Tunnollisena koin, etten enää pystynytkään kontrolloimaan kaikkea haluamallani tavalla. Oli kauhea kiire aikuistua, mutta toisaalta en osannut käsitellä kaikkia niitä tunteita, mitä aikuistuminen toi mukanaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna syömishäiriöni alkoikin aivan muusta kuin halusta pudottaa painoa, enemmänkin kontrollin tunteesta ja hallinnasta. Halusta olla kaikessa hyvä, mitä sitten ikinä teinkin. Riittämättömyyden tunteesta ja halusta miellyttää muita- silloinkin, kun toimin itseäni vastaan. Hassuinta kaikessa on se, että kaikille muille riitin aina sellaisena kuin olin, mutta itselleni olin kuin pahin vihollinen. Omassa peilikuvassani näin aina jotain, mitä olisin halunnut muuttaa. En osannut nähdä hyviä puoliani ja arvostaa sitä elämäni tärkeintä ihmistä- itseäni.

 

Pian huomasin, että vaikka muuten en elämää pystynytkään hallitsemaan, oli ainakin jotain, mihin pystyin itse sataprosenttisesti vaikuttamaan- se, mitä suuhuni laitoin. Mitä “terveellisemmin” ja vähemmän söin, sitä paremmin olin päivässä onnistunut. Ja se, hassua kyllä, toi tietynlaista hyvän olon ja onnistumisen tunnetta.

 

 

 

 

Päivän ruuat suunnittelin tarkasti etukäteen ja päivän edetessä kirjasin vihkoon kaiken, mitä suuhun laitoin. Aluksi söin aivan normaalisti, mutta pikku hiljaa vähensin ja vähensin ruokien määriä. Jostain olin lukenut ettei iltakuuden jälkeen kannattanut enää syödä. Tietoa hamusin lehdistä ja kirjoista, sillä nettiä ei silloin vielä ollut. Tuolloin ajattelin syöväni vain terveellisesti ja aluksi olo olikin energinen.

 

Jaottelin ruuat hyviksiin ja pahiksiin, ja söin mahdollisimman vähäenergisiä ruokia. Sisko muisteli, että vain tonnikalaa vedessä ja ananasta. Osasin ulkoa kaikkien ruoka-aineiden ravintosisällöt, lopetin maitotuotteiden käytön ja aloin kasvissyöjäksi- oli paljon helpompaa kieltäytyä ruuista, kun ruokavalio oli rajoitettu. Toisaalta kokkailin kyllä paljon muille, mutta itse olin aina tietenkin jo syönyt. Ruoka pyöri mielessä jatkuvasti ja ohjasi vahvasti toimintaani, milloin saisin syödä ja mitä. Siitäkin huolimatta nautin kontrollin tunteesta, jonka olin ruokapäiväkirjojen avulla taas saanut. Ajattelin koko ajan syöväni terveellisesti ja siksi en ymmärtänyt, että ajatusmaailmassani olisi jotain vinossa.

 

Treenaamista jatkoin tietenkin samaan malliin vaikken enää kilpaillutkaan, ja arvata saattaa, että paino tippui jo ennestään hoikasta varresta useita kiloja. Asetin painotavoitteita, jotka saavutettuani halusinkin tiputtaa vielä vähän. Pelko hallinnan menetyksestä vaivasi mieltä. Terveydenhoitajalla kävin säännöllisesti matalan hemoglobiinin takia jo tuolloin, jolloin huomio heräsi myös painon rajuun putoamiseen. Samaan aikaan, kun muut olivat huolissaan painoni tippumisesta, niin itse salaa nautin siitä, sekä sen tuomasta huomiosta. Jos joku kehui ulkonäköäni, niin ajattelin etten sitten vielä ole tarpeeksi laiha. Osasin kääntää positiivisetkin kommentit negatiivisiksi. Oma kehonkuvani oli niin vääristynyt, että itse näin edelleen peilissä vain asiat, mitä halusin muuttaa tai mistä kiristellä. Itsekriittisyyttä lisäsi se, että olin alhaisesta painosta huolimatta rintava ja tuntui kuin paino olisi lähtenyt kaikkialta muualta kuin sieltä, mistä halusin. Ihmettelin, kuinka 45 kiloisenakin kuppikoko voi edelleen olla D! Vertasin itseäni toisiin ja näin kaikki muut aina paljon hoikempina. Yhtäkkiä halu syödä mahdollisimman terveellisesti olikin muuttunut addiktioksi.

 

Vasta Ranskaan muuton jälkeen tajusin, kuinka vääristyneitä olivat niin “terveelliset” ruokailutottumukseni kuin oma kehonkuvani. Pelästyin myös sitä millaiset vaikutukset ruokapelleilylläni olisi lasten saantiin. Raskaaksi tulon myötä ymmärsin olevani vastuussa muistakin kuin itsestäni ja aloin taas syödä monipuolisemmin. Pikku hiljaa otin ruokavaliooni takaisin ruokia, jotka olin aiemmin karsinut- siitäkin huolimatta, että sain raskaaksi tultua ranskalaiselta lääkäriltäni kummallisia kommentteja painoni suhteen. Hänen mielestään raskausaikana ei painon olisi pitänyt nousta kuin maksimissaan 4 kiloa! Siinä pidättelin kyyneliä lääkärin puristellessa olematonta reittäni ja kommentoidessa, kuinka ikävää on kun noin nuorena on jo noin lihava- 49 kiloisena. Jouduin lääkärin silmätikuksi ja painoa tarkkailtiin kuukausittain- painoa, joka nousi koko raskausaikana vain 10 kiloa. Ohjeeksi sain syödä vain salaattia- jopa tuoreet kirsikat olivat sokerin takia kiellettyjen listalla. Lääkäri ei tiennyt taustastani eikä ymmärtänyt, mitä vahinkoa hän olisi kommenteillaan voinut aiheuttaa. Onneksi tuolloin ymmärsin itse, mikä on tervettä ja mikä ei.

 

Älä koskaan kritisoi toisen ulkonäköä- koskaan ei voi tietää, mitä toinen on käynyt tai käy elämässään juuri sillä hetkellä läpi. 

 

Syömishäiriö oli väistynyt taka-alalle, mutta kummitteli mielessä ja ajatuksissa vielä pitkään. Ravintoloissa en tilannut annosta, jota teki mieli, vaan valitsin annokset aina sen keveyden mukaan, välttelin hiilihydraatteja ja olin edelleen tarkka ruokavaliostani. Joustavuus ei kuulunut sanavarastooni. Myös oman peilikuvan ja kehonkuvan hyväksymisen kanssa meni aikaa.

 

 

Paino ei koskaan tippunut sairaalalukemiin ja ulkonäollisesti olin monen mielestä varmasti todella hoikka, en ehkä kuitenkaan anorektisen laiha. Syömishäiriöni olikin ehkä jotain ortoreksian ja anoreksian väliltä, tuolloin ei puhuttu vielä ortoreksiasta. Ulkopuolinen tuskin osasi arvata, mitä asioita kävin pääni sisällä läpi. Uskon, että etenkin tänä päivänä, jolloin terveellinen ruokavalio, gluteenittomuus, maidottomuus, sokerittomuus ja muut trendit ovat niin pinnalla, on vaikea huomata, milloin terveellisyyden tavoittelu on lähtenyt käsistä eikä se enää edistä hyvinvointia- päinvastoin. Hyvinvoinnista onkin tullut pahoinvointia. Syömishäiriöinen on myös taitava peittämään sairauttaan ja sairastavaa voikin olla hyvin vaikea tunnistaa ulkoapäin. Syömishäiriöinen voi mieleltään olla sairautensa kanssa jo hyvinkin pitkällä ennen kuin ympäristö huomaa tilanteen.

 

Lopullinen herääminen tapahtui opiskellessani ravitsemusta IIN:ssä 2011. Luennot käsittelivät erilaisia ruokavalioita ja kokonaisvaltaista hyvinvointia, mutta myös mielen hyvinvointia sekä henkisiä asioita. Etenkin Geneen Rothin luennot herättivät, sillä pystyin samaistumaan hänen kokemuksiinsa ja tunnistin itseni hänen tarinoistaan. Tajusin etten omien rajoitusteni takia pystynyt elämään niin täydellä teholla kuin olisin halunnut. Kuuntelin luentoja kerta toisensa jälkeen, ja aloin ymmärtämään, mitä hyvinvointi oikein minulle tarkoittaa. Sen jälkeen aloin tekemään valintoja sen mukaan ja voimaan vielä huomattavasti paremmin.

 

Ensimmäisen blogipostauksen kirjoitin syksyllä vuonna 2012. Syömishäiriö oli silloin enää vain muisto, mutta kuvistani löysin edelleen vikoja ja paranneltavaa. Kirjoittaminen ja kuvattavana oleminen onkin koko tämän ajan ollut tietyllä tavalla myös omaa “terapiaani”, jonka ansiosta voin sanoa, että tällä hetkellä olen todella tyytyväinen siihen, missä olen juuri nyt. Kelpaan itselleni juuri sellaisena kuin olen ja olen oppinut aidosti katsomaan peilikuvaani kiitollisena ja tyytyväisenä. En enää kiinnitä huomiota asioihin, jotka haluaisin muuttaa, vaan asioihin joista itsessäni tykkään.

 

 

Näin jälkeenpäin katselen vanhoja valokuvia kaiholla enkä voi olla miettimättä, miksi olin niin kauhean  ankara itselleni. Tekisi mieli halata tuota kuvissa olevaa tyttöä ja kertoa, kuinka täydellinen olet juuri noin. En kokenut teini-iän angstia tai kapinoinut vanhempiani vastaan, päinvastoin olin luonteeltani kiltti ja pikemminkin toisten miellyttämiseen taipuvainen. Mietin liikaa mitä muutkin ajattelevat. Ehkä syömishäiriö oli oma kapinani ja kasvuni- keino löytää itseni hieman kivisemmän polun kautta. Joskus olen harmitellut sitä, kuinka monta vuotta syömishäiriöiset ajatukset veivät elämästäni, mutta toisaalta olen hyväksynyt kokemukseni ja ymmärtänyt sen, etten ilman niitä olisi tässä ja tekemässä tätä työtä sellaisena kuin sitä nyt teen.

 

En koskaan käynyt terapiassa ja asiasta olen oikeastaan jutellut vasta vuosia myöhemmin. Tuolloin asioista ei puhuttu samallalailla kuin nykyään, ja yllättävää kyllä, monella muulla on aivan vastaavanlaisia kokemuksia. Varsinainen “laihuusvaihe” meni ohitse muutamassa vuodessa, mutta syömishäiriö jatkoi kulkuaan ajatuksissani vielä vuosia tuon jälkeen. Vapauttavinta onkin ollut päästä irti ruuan ajattelemisesta, oppia kuuntelemaan omaa kehoa ja syömään intuitiolla.

 

 

MITÄ ON HYVINVOINTI? 

 

Hyvä olo ja hyvinvointi ovat minulle sitä, että teen valintoja, jotka tuovat minulle aidosti iloa ja antavat minulle energiaa tehdä asioita, joista nautin. Hyvää oloa ei voida mitata vaa’an lukemista, vaan hyvä olo kumpuaa sisältä. Se on kokonaisvaltainen tunne, jolloin keho ja mieli ovat harmoniassa. Elämä ei aina ole välttämättä vain ihanaa pilvilinnoissa elämistä, vaan kaikki tunteet ovat läsnä. Silloin, kun on sinut itsensä kanssa ja suhtautuu asioihin positiivisella mielellä, on vaikeatkin asiat helpompi kohdata ja lopulta päästää niistä irti.

 

Hyvinvointia on se, että saan liikkua monipuolisesti ja olen onnellinen, että pystyn kehollani tekemään asioita, joista nautin- lähtemään esimerkiksi 170 kilometrin vuorivaellukselle. Syömishäiriö-aikoina treenaaminen kulki käsi kädessä kontrolloidun syömisen kanssa. Suunnitelluista treeneistä ei joustettu. Nykyään liikun edelleen paljon, mutta aivan eri mentaliteetillä. Suorittamisen sijaan liikun fiilistellen. Omat lenkit vaihtuvat lennosta, jos ystävä ehdottaa jotain muuta.

 

Hyvinvointia on myös halu syödä terveellisesti, mutta joustavasti. Kokemusten kautta olen oppinut kuuntelemaan kehoani- joskus se huutaa isoa salaattia, joskus taas pizzaa. On hyvä, että ruokavalion terveellisyyteen ja parempiin valintoihin kiinnitetään huomiota, ja sitä sanomaa haluan itsekin kanavissani jakaa. Nykyään informaatiotulva, vinkkien ja neuvojen määrä on vain niin valtavaa, että maallikon voi olla vaikeaa valita joukosta ne itselle toimivat. Mitä nyt sitten saa syödä ja mitä ei! Se, mikä toimii yhdelle ei välttämättä toimi toiselle ollenkaan. Lopulta on itse löydettävä se itselle toimivin ruokavalio.

 

Terveellinen ruokavalio ei tarkoita kieltoja, sääntöjä, dieettejä, kalorien laskentaa ja ehdottomuutta, vaan terveellinen ruokavalio on mielestäni pikemminkin joustava ja salliva. Yksittäinen ruoka ei tee ruokavaliosta hyvää tai huonoa, vaan kokonaisuuus ratkaisee. Silloin, kun ruokavalion perusasiat ovat kunnossa, mahtuu sinne silloin tällöin myös herkkuja. Herkkuja ei ravintoarvojen näkökulmasta katsottuna tarvita, mutta ei niistäkään kokonaan tarvitse luopua, enemmänkin kiinnittäisin huomiota määriin.

 

Kaksi edellä mainittua, liikunta ja ruokavalio, yhdistetään usein ensimmäisenä hyvinvointiin, mutta yhtä tärkeitä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta ovat ystävät ja perhe sekä työ. Ystävä-perhepiirini on laaja ja kaikki siinä olevat minulle hyvin tärkeitä ja rakkaita. Ystäväni ovat hyvin erilaisia ja tulevat hyvin eri taustoista, ja se on rikkaus. Myös työni tuo minulle suurta iloa ja nautintoa. Olen iloinen, että saan jakaa liikunnan ilosanomaa ja toivon, että tekemisestäni välittyy intohimo, mutta myös rentous. Elämä ei ole suorittamista, vaan nauttimista varten. Arkikin on nautinnollista silloin, kun siitä tekee sellaista.

 

 

 

MIKSI JOTKUT SAIRASTUVAT JA TOISET EIVÄT?

 

Moni kipuilee varmasti jossain elämänsä vaiheessa oman kehonkuvansa kanssa, mutta miksi toiset sitten sairastuvat ja toiset eivät, siihen tuskin on vastausta. Olen itsekin usein miettinyt, miksi sairastuin. Olin kuitenkin saanut elämään kaikenpuolin hyvät kortit. Usein syömishäiriöön sanotaan sairastuvan kilttien, täydellisyyteen tavoittelevien ja kunnianhimoisten nuorten tyttöjen. Tämä on kuitenkin muuttunut, ja yhä enemmän syömishäiriöistä kärsivät myös pojat. Syömishäiriö voi lähteä liikkeelle viattomasti alkaneesta halusta pudottaa painoa, terveellisyyden tavoittelusta, huonosta itsetunnosta jonka ajatellaan parantuvan painonpudotuksen myötä, kiusaamisesta tai jonkun puolihuolimattomasti heitetystä kommentista.

 

Moni kuvittelee, että laihempana olisin onnellisempi, kauniimpi ja hyväksytympi, vaikka todellisuudessa laihuus ja ulkonäkö eivät tuo onnea. Onnellisuus on monien asioiden summa, joka voi eri ihmisille tarkoittaa hyvinkin eri asioita. Uskon kuitenkin, että ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hyväksyy itsensä. Hyväksyy, rakastaa ja arvostaa itseään sellaisenaan, vikoineen ja kaikkineen. Kukaan ei ole superihminen, eikä tarvitsekaan. Hyväksyntää ei myöskään pidä hakea muualta, riittää, että kelpaa itselleen ja elää omien arvojensa mukaisesti.

 

Syömishäiriö ei kosketa vain sairastunutta, vaan se koskettaa myös lähipiiriä. Ikävä kyllä syömishäiriöistä on hyvin vaikea auttaa ennen kuin hän itse on valmis parantumaan, kohtaamaan oikeat syyt ja ongelmat, jotka usein ovat siellä sairauden takana- toisella se voi tapahtua hyvinkin nopeasti, yhdellä kulkea mukana koko elämän ajan.

 

Ennen joulua kävin katsomassa elokuvan “A star is born”. En muista, koska olisin itkenyt yhtä paljon. Elokuva oli niin koskettava ja todentuntuinen. Miksi ja miten ihminen päätyy kohtelemaan itseään niin kaltoin? Elokuva kertoo alkoholismista, mutta periaatteessa alkoholismin tilalla olisi voinut olla myös syömishäiriö tai jokin muu addiktio. Molemmat ovat sairauksia, joista voi parantua, mutta vain omasta tahdosta ja halusta. On kohdattava todelliset ongelmat, jotka saavat ihmisen toimimaan niin kuin toimii. Juuri nuo kysymykset saivat kiinnostukseni heräämään psykologiaa kohtaan. Miksi toimimme välillä niin kuin toimimme, vaikka tietäisimmekin sen olevan meille haitaksia.

 

 

 

Syömishäiriöstä parantuminen sekä kontrollista irti päästäminen, on ollut uskomattoman vapauttavaa. Ja tuo vapautuminen on tehnyt minusta entistä avoimemman ja positiivisemman. Osaan nähdä asioissa aina hyvät puolet ja minua näkee vain hyvin harvoin huonolla tuulella. Toki minullakin on huonoja hetkiä ja eteen tulee vastoinkäymisiä, mutta enää en jaksa jäädä murehtimaan ja vellomaan asioihin, joihin en voi vaikuttaa. Tiedän, että asiat tulevat aina lopulta menemään niin kuin niiden kuuluukin.

 

Mietin tämän postauksen kirjoittamista jo kauan aikaa sitten, mutta vasta nyt koin olevani siihen valmis. Yllätyin itsekin, kuinka paljon tunteita tämän kaiken ylös kirjoittaminen nosti pintaan. Kokemuksistani on kulunut jo vuosia, mutta tietyt muistot, tunnetilat ja fiilikset eivät katoa koskaan. Kirjoituksen myötä haluan tuoda esille sitä, miksi korostan hyvinvoinnissa sen kaikkien osa-alueiden tärkeyttä, tasapainoa ja yksilöllisyyttä. Mitä ikinä teetkään, tee se ilon kautta.

 

 

 

“Kerro minulle jotain hyvää”, kysyin alkuviikosta treenattavaltani, joka oli juuri valitellut, kuinka huonosti oli sen yhdenkin työdinnerin takia koko viikon ruokailut sujuneet eikä kuulatreeniäkään ehtinyt tehdä. Kysymykseni jälkeen alkoi sieltä nousta positiivisiakin asioita “ai niin, söin tosiaan joka aamu puuron marjoilla, tein smootheja… niin ja kävin lauantaina tennistunnilla ja sunnuntaina hiihtämässä…” Miksi ihmeessä me ensimmäiseksi muistamme ne epäonnistumiset, kun joukossa on aina niin paljon hyvääkin?

 

Vaikka juuri nyt haluaisitkin pudottaa painoa tai tehdä elämänmuutosta, ole armollinen itsellesi. On vain yksi sinunlaisesi ja juuri se tekee sinusta spesiaalin. Erilaisuus on rikkaus. Liian usein keskitymme asioihin, jotka ovat huonosti tai mitä haluaisimme muuttaa. Mitäs, jos tästä lähtien keskityttäisiinkin ensin niihin asioihin, joista voit olla itsessäsi tyytyväinen ja asioihin, jotka ovat hyvin? Meillä kaikilla on varmasti asioita, joista olla kiitollisia.

 

Kerro minulle jotain hyvää <3

 

Heidi xoxo