Viime aikoina on ollut paljon juttua syntyvyyden laskusta, ilmastonmuutoksesta ja lasten saamisesta. Nyt viimeisempänä luin Hannan postauksen “joutuuko lasten myötä luopumaan omasta elämästä”- se inspiroi kirjoittamaan myös omista kokemuksistani, liikkumisen näkökulmasta.

 

Lapset ovat meillä vain lainassa. Lainassa, joka kestää vain ohikiitävän hetken. Tuntuu kuin omat lapset olisivat aivan vasta olleet pieniä ja nyt jo esikoinen onkin lähtenyt maailmalle. Muutosta on jo melkein kolme vuotta, mutta vielä viimekin aikoina olen kokenut raskaita irti päästämisen tunteita- tunteita, joita on vaikea edes pukea sanoiksi. Olen totta kai onnellinen, että lapsi saa elää omaa unelmaansa, mutta näin äidin näkökulmasta oma lapsi on aina lapsi, täysi-ikäisenäkin. Pitkän välimatkan takia ikävä on läsnä, mutta onneksi on facetime. Ikävää helpottaa myös tieto, että poika tuntee olevansa kotonaan kotikaupungissaan eikä ikävöi enää Suomeen.

 

Perjantai-iltana Vain Elämää ohjelmaa katsoessa Erinin jakso sai herkistymään. On elämä laina- laulun sanat ovat jotenkin niin koskettavat.

 

Sulle kannan kaiken

Vaikket mitään pyydä

Liukumäen rappusista teen

Viltin päällä ulkona

Mehua ja onnea 

 

Vaikka sua rakastaisin enemmän

Nauraisin pois kaiken ikävän

Jos pidät kiinni kovempaa

Voin sulle kaiken omistaa

Piirtäisin sydämiä eteiseen

Löytäisin lompakon hävinneen

Sä silti multa katoat

Ja joskus maahan vajoat

Kun kuitenkin aina on elämä laina 

 

 

 

En koe, että olisin koskaan joutunut luopumaan mistään lasten takia- en, vaikka olinkin esikoisen saadessani hyvin nuori äiti ja asuimme ulkomailla ilman tukiverkostoa. En muista missään vaiheessa kaihonneeni aikaa ennen lapsia, vaikka monet ystäväni elivät vielä silloin opiskelija-arkea juhlineen.

 

En myöskään koe jääneeni mistään paitsi- päinvastoin, lapset ovat opettaneet katsomaan maailmaa uusin silmin ja rikastuttaneet elämää. Olen aina ollut perhekeskeinen enkä kaivannut arkeen mitään sen kummempaa- en ainakaan mitään, missä lapset eivät olisi voineet kulkea mukana. Lapset tottuivatkin pienestä pitäen kulkemaan mukana niin harrastuksissa, matkoilla kuin ravintoloissa. Keski-Euroopassa se oli helppoa, sillä ranskalaisessa kulttuurissa lapset olivat tervetulleita kaikkialle- niin ravintola-illallisille kuin illanistujaisiin (ainakin meidän ystäväpiirissä). 

 

Totta kai lasten myötä elämä muuttuu, sehän on selvä. Elämä ei pyöri enää oman navan ympärillä, on vastuuta ja lasten tarpeet menevät kaiken edelle. Aika kultaa muistot, mutta varmasti koin väsymystä, uhmaikäisten kanssa hermot olivat koetuksella ja etenkin viikonloppuisin olisi ollut mukava, että esimerkiksi samaa lapsiperhearkea elänyt sisko olisi asunut lähempänä. Olisi ollut myös ihanaa viettää leppoisia sunnuntailounaita isovanhempien kanssa. En kaivannut lastenhoitoapua, vaikka sitä omalta äidiltäni usein saimmekin. Lapset olivat perusterveitä ja nukkuivat pienestä pitäen hyvin, enemmänkin kaipasin vertaistukea ja tiivistä perhettämme.

 

Muistan, kuinka lasten perässä juostessa haaveilin siitä, että saisin edes joskus istahtaa hetkeksi kahvikupin ääreen. Nyt toivon, että teinit malttaisivat edes hieman kauemmin jutella ja kertoa kuulumisia. Helpommalla olisi varmasti päässyt myös kaikkien muuttorumbien ja nopeiden käänteiden keskellä, mutten osaisi kuvitella hetkeäkään ilman lapsia. Uskonkin, että omalla asenteella ja ajatuksilla on hirmuisen iso vaikutus siihen, miten asiat näkee ja kokee. Oma vahvuuteni onkin ollut nähdä mahdollisuus mahdottomassakin ja löytää positiivisia puolia asiassa kuin asiassa.

 

 

LIIKUNNASTA ENERGIAA

 

Henkireikäni arjen keskellä oli ja on liikunta ja ulkoilu. Liikunta toimi minulle kuin akkulaturi, josta sain supervoimat jaksaa ihan mitä vain. Perheessämme korostettiin liikunnan merkitystä ja harrastusten tärkeyttä, ja usein liikuimme joko yhdessä tai erikseen. Pihapelit ovat oikein hyvää liikuntaa meille aikuisillekin ja lapset otettiin jo varhaisessa vaiheessa mukaan niin tennis- golf kuin jalkapallokentille.

 

Liikunnastakaan en siis koskaan kokenut luopuvani, liikuin vain sen hetkisten mahdollisuuksien ja oman jaksamisen mukaan. Vauva-aikana olin tuttu näky pitkillä vaunukävelylenkeilläni, myöhemmin vaunut vaihtuivat juoksurattaisiin. Ranskassa tuo ei ollut mitenkään tuttu näky ja moni piti minua vähintäänkin hulluna! Molempien synnytysten jälkeen odotin melkein vuoden ennen kuin aloitin juoksun! 

 

Arjen luksusta oli lähteä lenkille aivan yksin. Usein hyödynsin aikaisia aamuja, jolloin muu perhe vielä nukkui. Aamut ja aamulenkit olivat ihania omia hetkiäni, jolloin sain olla vain omien ajatusteni kanssa. Usein kadutkin olivat vielä aivan hiljaisia. Aamuvirkkuna ei tuottanut ongelmia harjoitella NYC:n maratonille edes aamuviideltä, mikä silloisten olosuhteiden pakosta oli ajoittain ainoa vaihtoehto. Lasten kasvaessa olikin totuttelua siihen ettei enää tarvinnut herätä kukonlaulun aikaan… ja siltikin heräsin esimerkiksi tänäänkin aamuviideltä!

 

 

 

KOTITREENIT

 

Lasten ollessa pieniä nousivat myös kotitreenit arvoon arvaamattomaan. Ne eivät vaatineet aikaa ja paikkaa, vaan treenin pystyi tekemään silloin, kun se aikatauluihin sopi- kotona, ulkona, leikkipuistossa missä vain! Jo kehonpainolla saa tehtyä hyvän treenin, mutta näppäriä apuvälineitä ovat mm. TRX-narut, kahvakuula ja kuminauhat.

On ajanjaksoja, jolloin on ollut helpompaa/haastavampaa, mutta mitään hetkeä en vaihtaisi pois. Kaikilla elämänvaiheilla on tarkoituksensa. Nyt lapset ovat isoja ja on mukava, kuinka edelleen teemme paljon asioita yhdessä. Tytär on nyt myös innostunut käymään vetämilläni tunneilla ja liikunta yhdistää meitä edelleen. Nautin hetkistä, jotka saan viettää lasteni kanssa <3

 

Seuraa minua myös Instagramissa @heidionthego 

Kuvat: Hanna Väyrynen 

Heidi xoxo