Olen aiemminkin kirjoittanut, kuinka juokseminen on minulle muutakin kuin vain treeni muiden joukossa- se on enemmänkin omaa aikaa, jolloin minulla on aikaa olla aivan yksin, vaikka yksinäiseltä en oloani tunnekaan- päinvastoin, nautin, kun mieleen nousee kaikenlaisia ajatuksia, joita voi sitten vaikka jakaa teidänkin kanssa 😀 Ajatukset ja ideat nousevat päähäni kuin tyhjästä, mutta useimmiten taustalla on jokin sykäisevä tapahtuma, joka on jättänyt asian muhimaan alitajuntaani.

Muutaman viikon takaisella sunnuntailenkillä mieleeni nousi ajatuksia kehonkuvasta ja siitä, miksi niin usein peiliin katsoessa yritämme ensin löytää näkemästämme ne epäkohdat? Asiat, jotka haluaisimme kehossamme olevan erilailla tai mitä haluaisimme muuttaa. Näemmekö peilissä ensimmäiseksi hiukset, jotka voisivat olla paksummat? Ihon, joka voisi olla kimmoisampi ja sileämpi? Vatsan, joka voisi olla timmimpi, tai ehkä jalat, jotka voivat olla hoikemmat? Miksi kiinnitämme ensin huomion epäkohtiin, kun jokaisen peilistä löytyy aivan varmasti niitä positiivisiakin asioita.

Viime viikkoisessa heasarissa oli juttu ihmiskuvista, en nyt kuollaksenikaan muista valokuvaajan nimeä tai näyttelyä ja lehtikin taitaa jo olla kierrätyksessä, mutta siinä vertailtiin lapsuuden kuvia nykykuviin. Itsensä arvostelemisen sijaan kuvista haettiin tunnetta, millainen tunne henkilöllä oli kuvaa ottaessa? Valokuvaaja kehoitti myös katsomaan itseään peilistä, kuin äiti katsoisi omaa lastaan- lempeällä, hyväksyvällä ja armollisella katseella. Aivan liian usein olemme liian kriittisiä itseämme kohtaan ja kohtelemme itseämme kuin pahinta vihollista.

“Your mind will always believe everything you tell it. Feed it faith. Feed it truth. Feed it with love.”

Mistä negatiiviset ajatukset omaa kehonkuvaa kohtaan lähtevät liikkelle? Lähtevätkö ajatukset ehkä jo lapsuudesta, jolloin puolihuolimaton kommentti tai heitto on jäänyt nuoren mieleen, ja kummittelee siellä ehkä edelleen vielä vuosienkin jälkeen? Vai vaadimmeko itseltämme jatkuvasti enemmän ja enemmän, ja itse luomme itsellemme paineet täydellisyyden tavoittelussa?

Ihmisellä on kyky painaa muistiin erityisesti kielteisiä tunteita herättäneitä fiiliksiä, sekä tilanteita ja ehkä traumaattisiakin tapahtumia, joiden muistamisesta on yleensä vaikea päästä eroon. Vanhoista ajatusmalleista on vaikea päästä eroon ja vielä vuosienkin jälkeen ne saattavat kummitella mielessä ja vaikuttaa kielteisesti itsetuntoon. Siksi ylipäätään peiliin katsominen saattaa tuntua epämukavalta tai vältetään esimerkiksi valokuvien ottamista. Yritetään olla siis hienovaraisia, ei arvostella toisen ulkonäköä ja miettitään hieman, mitä sieltä suusta päästetään. Emme voi tietää, mitä henkilön taustalla saattaa olla. Etenkin nuoren kanssa kannattaa olla varovainen, sillä pienikin epähuomiossa heitetty kommentti saatetaan käsittää väärin ja sillä voi olla pitkäkantoinen vaikutus.

 

Vuosia itsekin kamppailin oman peilikuvani kanssa, vaikka näin jälkeenpäin vanhoja kuvia katsella, en voi kuin kysyä, miksi olin niin kriittinen itselleni. Ehkä aikuistuminen/kasvaminen, lasten saaminen ja muiden asioiden priorisoiminen ovat yksinkertaisesti johtaneet itsensä hyväksymiseen sellaisena kuin on. Ja tärkeintähän on, että riittää itselleen ja tuntee itsensä onnelliseksi <3 Ulkoiset asiat eivät tuo onnea, vaan se tunne, mikä sisältä kumpuaa <3

Kuuntele vielä tämä…

Just The Way You Are 

Vaatteet: Kari Traa

Heidi xoxo