Joulukuu, veisikö se mukanaan tämän jo pidempään kestäneen black fridayn. Koko alkuviikon kestänyt vesisade ja pimeys sai positiivisemmankin mielen vaipumaan hetkellisesti epäuskon valtaa. Onneksi uskon ja tiedän, että pimeämpiäkin aikoja seuraa aina valo. Ja sieltähän se tuli, kirkkaampana kuin koskaan.

 

Eilen aamulla valon kajastaessa verhojen välistä pomppasin salamana sängystä pystyyn ja aloin suunnitella päivän ulkoiluja. Lähtisinkö hiihtämään, kävelylle meren rantaan vai Nuuksioon polkujuoksemaan. Mukavaa, kun on aktiviteetteja, joista valita. Soittelin muutamalle ystävälle, mutta kaikilla oli jo muuta ohjelmaa. Tyttärellä oli omat kuviot ja avopuolisonkin lähtiessä oman harrastuksensa pariin päätin lähteä vaihteeksi Nuuksioon yksin. Ennen tein pitkiä päivävaelluksiakin yksin, mutta nyt juoksuporukan kanssa tehdyt yhteistreenit ovat tuoneet metsälenkeilleni sosiaalisen puolen, joka on ollut niin mukavaa ja koukuttavaa, että yksin liikkeelle lähtiessä tuntuu kuin jotain puuttuisi. Juoksuporukkamme, kun ei ole vain juoksuporukka, se on jotain paljon enemmän.

 

Yksin Nuuksion polkuja juostessa huomasin kuitenkin pian, kuinka mukava on juosta myös itsekseen. Uppoutua omiin ajatuksiin, miettiä niitä näitä- tai yhtäkkiä havahtua siihen ettei ole miettinyt yhtään mitään. Olen aina ollut sosiaalinen, mutta kaipaan myös omaa aikaa ja yksinoloa. Yksinollessa saan olla vain itseni kanssa ja keskittyä itseeni. Sekin on tärkeää, sillä huomaan, että herkkänä murehdin välillä vähän liikaa toisista, joka kuluttaa hirveästi omia voimavaroja. Opeteltavana onkin oppia kohauttamaan enemmän olkapäitä niille asioille, joihin ei voi vaikuttaa ja keskittyä ainoastaan niihin joihin voi. Lukuvinkkinä Mark Mansonin “The Subtle Art of Not Giving a F*ck”.

 

 

 

ELÄMÄNTAPALIIKKUJA

 

Pikku pakkanen ja lumiharso tekivät maisemasta uskomattoman kauniin. Tuntui hassulta ajatella, kuinka edellisenä iltana oli vielä satanut vettä ja räntää. Polut olivat paikka paikoin melko jäisiä ja olinkin iloinen, että olin ottanut sauvat mukaan. Sauvoista sai hyvin tukea pahimmissa kohdissa. En edelleenkään omista nastalenkkareita, mutta näillä keleillä sitä alkaa pohtimaan niiden käytännöllisyyttä. Jospa täksi talveksi.

 

Elämäntapaliikkujana nautin luonnossa liikkumisesta ja ulkoilusta- en ajattele liikkumista treenaamisena, treenaaminen tulee kuin siinä sivussa. Siksi viikonloppuisinkin mieluiten suuntaan metsään. Metsässä liikun fiiliksen mukaan- välillä juosten, välillä kävellen. Urheilukello on ranteessa mittaamassa aikaa ja matkaa, mutta niiden määrillä ei juurikaan ole väliä.

 

Juoksun hurmassa mietin kulunutta vuotta ja millaisena se näyttäytyy liikunnan näkökulmasta. Olen hiihtänyt, uinut, joogaillut, purjelautaillut ja vaikka mitä, mutta tämä vuosi on ehdottomasti ollut polkujuoksun ja vaellusten vuosi. Olen päässyt vaeltamaan upeissa maisemissa, niin täällä kotimaassa kuin ulkomailla. Ibizalla teimme kesällä päiväretkiä saareen tutustuen ja Alpeilla taas sain kokea jotain ennen näkemätöntä ja ainutkertaista. Upeita kokemuksia ei kuitenkaan tarvitse hakea maailmalta, niitä löytyy tästä läheltäkin. Mielenkiinnolla odotan, mitä ensi vuosi tuo mukanaan. Yksi tavoite on ainakin jo asetettu, mutta siitä kerron myöhemmin!

 

 

 

Aivan yksin en eilistäkään lenkkiä juossut, sillä puolessa välissä lyöttäydyin yllättäen vastaantulevien ystävien matkaan. Ulkoilu venyi useampaan tuntiin ja jutellessa aika tuntui katoavan kokonaan. Kotiin ajellessa mietin, miten jotkut kohtaamiset ja keskustelut on tarkoitettu osuvan kohdallemme juuri tiettyyn aikaan. Tämä oli yksi sellainen.

 

Oikein mukavaa joulukuuta ja joulun odotusta sinulle. Toivottavasti saamme nauttia lumisesta sellaisesta <3

 

Seuraa minua myös Instagramissa @heidionthego 

 

Heidi xoxo