Aäripäästä toiseen; Kilimanjaron sade ja kylmyys vaihtuivat eilen Sierra Bermejan hellelukemiin. Vaikka kuinka lähdin matkaan auringonnoustessa, oli kuumuus jo ennen yhdeksää melkoisen polttavaa. Asvaltti hohkasi lämpöä ja lämpömittari kipusikin päivän aikana varmasti lähemmäs +40c. Ei siis ihme, että vaellusreittejä edellisenä päivänä infopisteestä kysellessäni varoiteltiin urheilemasta tähän aikaan vuodesta- “crazy no hiking, no biking, too dangerous!”, ohjeistivat infopisteen tädit. Innostun helposti ja tykkään haasteista. Mitä enemmän fyysistä kuntoa vaaditaan, sen parempi! Luotan välillä ehkä liikaakin omaan kuntooni, vaikka toisaalta Kilimanjaron sairastumisen jälkeen tiedän, missä rajani menevät. Sopivaa hulluutta, turvallisuudesta tinkimättä 😉

Tämä oli jo kolmas kertani Sierra Bermejalla. Ensimmäisen kerran vaelsin vuorelle kaksi vuotta sitten jalan. Muistan, kuinka silloin katsoin ohitse ajavia pyörälijöitä ja ajattelin, että mieluummin juoksen/kävelen kuin ajan pyörällä. Sen verran rankalta pyöräily pienillä vaihteilla näytti… Nyt taas ajattelin, että kuinka ihmeessä jaksoin tuolloin juosta/kävellä vuorelle, matkaa kun ylös huipulle kertyy kuitenkin lähes 25kilometriä! Niin tai näin, niin rankkaa oli eilinen matkan teko. En tiedä kultaako aika näin nopeasti muistot, vai oliko eilen yksinkertaisesti kuumempi kuin viime vuonna? Sykkeet nousivat todella nopeasti ja hengähdys/valokuvaustaukoja pidin lähes joka kilometrin jälkeen. Ensimmäisen geelinkin otin jo tunnin ajamisen jälkeen. Geelit toimivat oikein hyvin, enkä pysty matkan aikana muutenkaan syömään sen kummempaa. Vettä kului matkalla noin kolme litraa ja onneksi ylhäällä sain täytettyä vesivarastot. Camelpakin juomareppu osoittautui matkan todella käteväksi ja aivan ehdottomaksi, samoin kuin KariTraan hanskat, joita olen pitänyt kädessä lähinnä ulkokuulassa. Varusteilla on pitkäkestoisilla vaelluksilla väliä. Mistään ei saa ainakaan hangata!

Suunnon kellostani oli mukava seurata korkeuserojen vaihtelua. Lähdin liikkeelle aivan merenpinnasta. Ajasta päätellen tässä ollaan tulossa jo vauhdilla alaspäin. Kari Traan hanskat olivat ehdottoman hyvät. 

Ylhäältä näkyi upeasti kiemurtelevat serpentiinitiet ja läheiset vuoret. 

Maisemat olivat koko matkan ajan mielettömän kauniit ja se antoikin voimia polkea yhä ylemmäs ja ylemmäs. Tie kiemurteli vuoren rinnettä serpentiinimäisesti ylöspäin. Tunteet ja ajatukset menivät samanlaista vuoristorataa; välillä mietin kuinka hullun hommaa tämäkin on, ja jo hetken päästä fiilistelin upeaa matkantekoa ja mielettömiä maisemia. Ajattelin myös muutama päivä sitten juostua Sierra Nevadan Ultra Maratonin juoksijoita- siihen verrattuna oma polkemiseni tuntui kuin lasten leikiltä, vaikka matkaa tästäkin kertyi kuitenkin lähes 50km!

Viime vuonna pyöräilin vuorelle ystävän kanssa ja tietenkin matka olisi nytkin ollut kivempi kulkea mieluummin jonkun kanssa kuin yksin. Matka taittuu nopeammin jutellen ja toisia tsempaten, vaikka toisaalta yksin omien ajatustenkin kanssa oleminen vahvistaa- pidemmillä matkoilla, kun testataan kunnon lisäksi myös “pään kestämistä”. Nyt matkalle osui vain muutamia, todennäköisesti paikallisia kilpapyöräilijöitä, joiden meno näytti siltä kuin olisivat vain heittämässä pientä kevyttä aamulenkkiä… ylämäkeen! Pyöräilijöitä ja lampaita lukuunottamatta tiellä olikin hyvin hiljaista- tämä aika vuodesta ei siis tosiaankaan taida olla vaelluksen sesonkia! Aivan ymmärrettävää 😉

Huipulle päästyäni täytin ensimmäiseksi vesipullot ja otin muutamat maisemakuvat ja “pakolliset” selfiet. Pyörän jätin retkeilypaikalle, josta jatkoin vielä jalan näköalapaikalle. Henkeä salpaavan kaunista, jota oli vaikea saada kännykän kameralla vangituksi. Alaspäin tulo vuorelta olikin sitten vain rentoa laskettelua mutkittelevia teitä pitkin ja tuuli tuntui iholla mukavan viileältä. Tässä vaiheessa ajatuksissa ei ollut muuta kuin suihku ja kylmä cocis! Ja kylläpä maistuikin hyvältä 50kilometrin ja reilun neljän tunnin pyöräilyn jälkeen. Mitäs seuraavaksi 😉

 

Heidi xx