Vihdoinkin olen pikku hiljaa saanut ajatukset koottua Kilimanjarolta kasaan. Moni onkin jo ihmetellyt, kuinka vähän olen kertonut vaellusmatkasta, vaikka se olikin yksi Tansanian matkan kohokohdista ja unelmieni täyttymyksistä. Ehkä rivien välistä onkin jo voinut aistia, ettei matka mennyt ihan suunnitelmien mukaan… Pari päivää ennen vuorelle lähtöä sairastuin nimittäin vatsatautiin, joka ei ottanut hellittäkseen sitten millään. Tankkaus vuorelle ei siis mennyt aivan suunnitelmien mukaan ja vaikka kuinka yritin juoda nestettä riittävästi, uskon, että pientä nestevajausta oli jo ennen vuorelle lähtöä. Olo muuten tässä vaiheessa oli kuitenkin ihan hyvä.

 

 

Perjantai-iltana saavuimme kauniille 1800-luvulla rakennetulle Kibo hotellille. Hotellilla pakkasimme vielä viimeisen kerran vaelluskamat, eväät ja muut tarvikkeet valmiiksi. Tuntui, että oppaille jäävä kassi painoi ainakin parikymmentä kiloa ja päiväkassikin lähes kymmenen kiloa! Päiväkassiin pakattiin vaihtovaatteet, aurinkorasvat, eväät, 3 litraa vettä, lääkkeitä, kamera, hygieniatarvikeet ja vessapaperia. Auringon paistaessa oli vaikea kuvitella, millainen sää siellä vuorella oikein odotti. SBF50 aurinkorasvojen rinnalla toppavaatteet, pipot ja paksut untuvahanskat tuntuivat vielä tässä vaiheessa niin liioittelulta.

 

Lauantai 29.11. “Kilin valloitus on alkanut, Coca Cola reittiä kohti huippua. Aamupalan ja varusteiden tsekkauksen jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Portilla kirjauduimme vuorelle ja lounasboxien ja valokuvauksien jälkeen lähdimme vaeltamaan kohti ensimmäistä määränpäätä, Mandara hutteja.” (kursivoidut tekstit ovat otteita matkapäiväkirjastani)

 

 

Matka Mandara huteille sujui suunnitelmien mukaan, pole pole. Mitä hitaampi vauhti, sen parempi. Maisemat olivat sademetsän vehreät; vesiputouksia ja apinoita kiipeili siellä täällä. Kasvillisuus oli uskomattoman tiivistä ja vihreää. Näimme paljon erikoisia kasveja, kuten esimerkiksi kärsimyskukkia, joita ei kasva kuin Kilimanjarolla. Tiesittekö muuten, että Suomen Latu on kunnostanut reitin, jota pitkin vaelsimme!

 

 

 

 

Mandara huteille saavuimme aikataulun mukaisesti iltapäivällä. Ilma oli jo selvästi viileämpi. Alkupalaksi meille tarjottiin popcornia 🙂 Ravintoa ja nestettä piti tankata niin paljon kuin vain pystyi; 3-4 litraa oli ihan minimi määrä nestettä ja ruuasta olisi energiaa pitänyt saada noin 4000 kaloria!

 

Sunnuntai 30.11 “Yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen heräsin kello 5.00 vatsanväänteisiin ja ripuliin. Koska olo oli muuten hyvä, lähdin Arin ja Jarin kanssa ihastelemaan auringonnousua Maundi-kraaterille. Metsässä oli pilkkopimeää ja matka sujui vain otsalampun valossa. Auringonnousu oli jotain uskomattoman kaunista. 

 

 

 

Aamupalan jälkeen tavaroiden pakkaus ja matka jatkui kohti Horomboa. Päivä alkoi kauniina, mutta pikku hiljaa pilvimassat kerääntyivät ja sade iski kuin kirkkaalta taivaalta. Coretex-takkini ei pitänyt ollenkaan vettä ja pian olin alusvaatteita myöten märkänä. Taukopaikalla sain housuja vastaan sadetakin lainaksi 🙂 Loppumatkan kuljin ilman housuja 😀 Onneksi takki oli sen verran pitkä, että se peitti polvet. 

 

 

Sateen takia ruokataukojen pitäminen oli hankalaa ja niin nestettä kuin energiaa saimme varmasti kaikki liian vähän. Alkumatka sujui vatsan kanssa yllättävän hyvin, mutta lounaspaikalla iskivät kouristukset ja kaikki, jopa siemaukset vettä, tulivat ulos. Kaatosade ei juurikaan auttanut tilannetta. Olo oli aivan kamala, mutta jostain sain voimia jatkaa Horombolle. Superkiitokset Viiville, Airalle ja Artolle, jotka pitivät huolta ja tsemppasivat, sekä oppaalle, joka uskollisesti piti rinkkaani sillä välin kun “katselin maisemia”. Päätin kuitenkin jo vaelluksen alkaessa, etten aio valittaa vaivoistani, sillä matka oli meille kaikille varmasti raskas ja ainutkertainen.

 

 

Horombolle saavuimme juuri ennen auringonlaskua ja sadekin oli hieman laantunut. Vihdoin saimme myös vaihtaa vaatteet. Ikäväksi yllätykseksi huomasimme, että oppaiden kantamat kassit olivat myös läpimärkinä. Märkiä vaatteita yritimme epätoivoisesti kuivatella pitkin mökkiä ja jopa kynttilän lämmössä. Osan vaatteista laitoimme makuupusseihin tai päälle, ja kehon lämmöllä kuivattelimme vaatteita. Myös body- toe ja hand warmerit auttoivat kuivattamaan ainakin sukkia, pipoja ja alukerrastoja.

 

 

Maanantai 1.12 “10 tunnin yöunien jälkeen olo oli taas parempi. Siitä huolimatta otin precosat, imodiumit ja huikan “jekkua”. Päivittäisestä jägermeisterhuikasta oli tullut matkalla jo tapa, vaikka sen “parantavat” vaikutukset eivät ilmeisesti toimineet minulle. Tai ehkä annoskoko oli liian pieni 😀 Aamupalan jälkeen lähdimme muutaman tunnin päivävaellukselle Zebra Rockseille, jotta tottuisimme paremmin korkeampaan ilmanalaan. Zebra rocksit sijaitsevat 4000metrin korkeudessa ja ne tosiaankin muistuttivat zebraa! Ihan mielettömän kaunis. Sateen suojassa söimme eväitä. Vesisade ei tullut ollenkaan yllätyksenä :/ 

 

Loppupäivän vietimme Horombolla valmistellen seuraavan päivän vaellusta leväten ja syöden. Yritin juoda ja syödä mahdollisimman paljon energiapitoisia ruokia; jugurttipäällysteisiä cashewpähkinöitä, suklaata, manteleita sekä energiapatukoita. Ninan salmiakit ja turkinpippurit menivät kuin kuumille kiville. Illalla näimme jopa auringon, joka kauniisti värjäsi taivaan eri väreillä.

 

 

 

Tiistai 2.12 “Rankkasade, joka lopulta muuttui räntäsateeksi, ripuli, oksentaminen, kuume, happivaje ja koko naamakin näytti turvonneen… ihan kamala 8 tunnin vaellus Kibo hutille. Koko matkalla sain juotua vain litran vettä ja syötyä 2 energiapatukkaa. Kylmässä ladossa makasin kaikki vaatteet päällä (myös toppatakki, toppahousut ja pipo) kahdessa makuupussissa, ja siitäkin huolimatta tärisin. Nestehukan takia keho ei enää vain lämmennyt millään. Aira huolehti, että yritin juoda kaakaota ja syödä jotain, mutta yhden suklaapalankin syöminen tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta.”  

 

Parin tunnin nukkumisen jälkeen yritin syödä nuudelia ja riisiä- huonolla menestyksellä. Tunteet nousivat pintaan, eikä itkulta meinannut tulla loppua. Pääoppaalta kysyin vielä mielipidettä, kannattaisiko matkaa enää jatkaa kohti Gilman’s Pointia ja Uhurua. Opas kehoitti olla leikkimättä terveydellä ja sen myötä tein päätöksen jäädä yöksi Kibolle ja heti aamusta vaeltaa alas Horombolle. Muutama muu sairas jäi myös Kibolle.

 

Kuvittelin, että olo olisi yön aikana helpottanut, mutta päivä alkoi oksentamisella, eikä mikään pysynyt edelleenkään sisällä. Vuoristotaudin oireet yhdistettynä vatsatautiin, nice- not! Yritin imeä ananaspalasta mehua ja halusin vain alas niin pian kuin mahdollista. Ylhäältä oli pakko päästä alas, eikä vaihtoehtoja ollut. Olin valmis kävelemään, vaikka suoraan Kilimanjaron kentälle, kunhan vain pääsisin pois. Horombolle vaelsin oppaan kanssa ilman yhtäkään pysähdystä, juomataukoa tai eväitä. Kibolta nappasin nopeasti vain yhden kuvan, joka jäikin ainoaksi koko loppumatkalta. Niin kuin alla olevasta kuvasta huomaa, niin ilmaston vaihtelut olivat melkoiset. Oppaatkaan eivät ennen olleet kokeneet näin huonoja ilmoja, ilmastonmuutos!

 

 

Tuntien odotuksen jälkeen Horombolla, saimme onneksi Viivin kanssa autokuljetuksen Kibo hotellille, josta matka alkoi. Oli ihana päästä suihkuun ja vessaan, mutta emme voineet olla ajattelematta, miten muut pärjäsivät. Olo oli edelleen kaamea, mutta olin niin kiitollinen sängystä, vessasta, lämpimistä ja kuivista vaatteista. Kaikesta kokemastani huolimatta en vaihtaisi mitään pois. Meillä oli aivan mieletön porukka matkassa ja kaikki tsemppasivat ja pitivät huolta toisistaan. Matka myös kasvatti paljon ja opin, kuinka tärkeää on kuunnella oman kehon viestejä. Viisautta on luottaa omiin tuntemuksiin, ja vahvakin saa olla heikko.

Totta kai olisin halunnut kirjoittaa positiivisen ja iloisen tarinan mielettömillä maisemakuvilla, mutta aina hommat eivät mene odotusten ja mielikuvien mukaisesti. Silloin on sopeuduttava siihen mitä on ja tehtävä parhaansa. Edes ruokalassa jaloissa pyörivät hiiretkään eivät tuntuneet enää miltään. Vuori vei tällä kerralla voiton, mutten ole päivääkään harmitellut sitä, etten päässyt huipulle. Voitto oli jo lähteä itse matkalle ja tutustua näin mielettömiin ihmisiin. Aika kultaa muistot, mutta vielä en olisi valmis lähtemään takaisin. Ehkä jonain päivänä… never say never!

 

Heidi xx