Lauantaiaamu. Juon kahvia ja luen edellisenä päivänä postilaatikkoon tipahtanutta Kirkko & Kaupunki- lehteä. Heti ensimmäisillä sivuilla on juttu pyhiinvaelluksista. Mielenkiintoni herää, sillä olen jo pitkään haaveillut Ranskan rajalta Pohjois- Espanjan Santiago de Compostelaan kulkevasta pyhiinvaellusreitistä. Perinteisesti vaellusreitti on houkutellut vaeltajaa uskonnollisista syistä, mutta nykyään se on todella suosittu ihan kaikenlaisten ja kaiken ikäisten vaeltajien keskuudessa. Vuosittain reiteillä on useita satojatuhansia vaeltajia. Perinteinen, lähes 800 kilometrin pituinen Pyhän Jaakobin vaellusreitti kulkee läpi kylien ja kaupunkien tarjoten upeita maisemallisia ja kulttuurillisia kokemuksia. Vaellusreittejä on useita ja moni tekee vaelluksen osissa. Itseäni kiinnostaisi lähtö Ranskan puolelta, vaellus Pyreneiden vuoriston yli houkuttelee.

 

K & K:n lehtijutun ja kirjailija ja Ruotsin kirkon papin Hans- Erik Lindströmin mukaan se, mistä pyhiinvelluksissa on kyse, voi tiivistää seitsemään sanaan: vapaus, yksinkertaisuus, kiireettömyys, hiljaisuus, huolettomuus, jakaminen ja hengellisyys. Jään miettimään. Uskon, että juuri edellä mainittuja asioita esimerkiksi Santiago de Compostelan vaelluksilta hakevat myös ne, jotka vaeltavat muista kuin uskonnollisista syistä. Vastapainoa hektiselle arjelle. Läsnäoloa, ilman ylimääräisiä virikkeitä.

 

Puen päälle ja lähden ystävän kanssa Störvikin poluille juoksemaan. Kevään/ kesän tavoitteenani on laajentaa polkujuoksureviiriäni ja tutustua useampiin eri paikkoihin. Suomen luonto on uskomattoman kaunis, upeita juoksupaikkoja on vaikka ja kuinka. Liian helposti sitä vain lähtee samoille tutuille poluille.

 

 

Juoksen ensimmäistä kertaa Störvikin ja Kopparnäsin poluilla. Seuraamme ystäväni urheilukelloon tallentamaa reittiä. Maisemat lumoavat juoksijan. Maasto vaihtelee kallioista pehmeisiin polkuihin ja hiekkateihin. Välillä juoksemme/ kävelemme syvemmällä metsässä, välillä aivan merenrannassa. Tuuli on navakka, mutta viileämmästä vappusäästä huolimatta aurinko paistaa. Pukeutuminen tähän aikaan vuodesta on aina haastavaa. Hyvä muistaa, että liikkeessä tulee nopeasti lämmin. Onneksi jätin paksumman takin autoon.

 

Rantakallioilla bongaamme ison pitkän luikertelevan kyyn. Loppumatka menee maastoa tarkkaillen ja lähes jokainen juurakko näyttäytyy käärmeenä. Ei tee mieli jäädä vappudonitseille kallioille.

 

Aika menee poluilla juostessa ja jutellessa kuin siivillä. 17 kilometrin lenkki tuntuu paljon lyhyemmältä. Toteamamme molemmat polkujuoksun olevan paljon muutakin kuin treenaamista. Luontoelämyksellä ja poluilla juoksemisella on iso vaikutus mm. palautumiseen. Yksi palautuu taiteesta, museoista tai ruuanlaitosta, toinen kestävyyslajeista, kuten vaikkapa polkujuoksusta.

 

Kerron ystävälleni aamun lehtijutusta ja huomaan yhtäläisyyden polkujuoksun ja pyhiinvaellusten välillä. Molemmissa ihminen kokee vapauden tunnetta, kiireettömyyttä, elämän yksinkertaisuuden ihanuutta, huolettomuutta ja ehkä myös hengellisyyttä. Ympäröivä luonto, sen äänet ja hiljaisuus saavat kokemaan täydellistä läsnäoloa.

 

Ei siis välttämättä tarvitse lähteä kotimetsää kauemmaksi kokeakseen pyhiinvaelluksen tuomia tunteita, kuten esimerkiksi sisäistä yksinkertaisuutta. Lindströmin mukaan se tarkoittaa kulisseista ja miellyttämisestä luopumista, sitä, että voi olla oma todellinen itsensä heikkouksineen ja vahvuuksineen, eikä yksinkertaisuutta vaaliakseen tarvitse aina lähteä minnekään. Mielenkiintoinen juttu, suosittelen lukemaan.

 

Lue myös: Hidastaessa löytyy luovuus- Saariselkä kesällä 

Seuraa minua Instagramissa @heidionthego 

 

Heidi xoxo