Hahaa! Otsikko kertookin jo kaiken viime lauantain fiiliksistä Espoon Rantamaratonin puolikkaalta 😀 Sorruin yksinkertaisesti omiin neuvoihini ja lähdin liikkeelle tämän hetkiseen kuntooni nähden liian kovaa. Tulipa siis taas testattua ja todettua jälleen kerran se, että lähde AINA liikkeelle omaa vauhtiasi. Lopussa on sitten mukava kiristää tahtia, jos siltä tuntuu.

Päivä oli muuten täydellinen juoksuun; hieman viileä, muttei kuitenkaan sateinen tai tuulinen. Hyvin tarkeni juosta vielä shortseissa ja t-paidassa. Liikkuessa tulee nopeasti lämmin ja yhdellä juomapisteellä heitin vedet jopa päällekin. Reitti kulki pitkin Espoota, mutta itse olin kartalla ainoastaan Haukilahden ja Westendin rantaosuudella. Kaunis maisema merelle, vaikka sillä hetkellä maitohapot painoivat jo sen verran paljon ettei kauniista maisemastakaan ollut juuri apua 🙂

Elinan kanssa teimme nopeat alkuverkat ja vaihdoimme samalla kuulumiset. Suunnitelmissani oli lähteä matkaan 4.50min/km vauhtia, joka tuntui realistiselta alkusyksyn väsymyksen ja Saariselän kisan jälkimainingeiden jälkeen. Jostain syystä sitten kuitenkin löysin itseni 1.40 aikaa tavoittelevien jäniksien perästä… Keskivauhti 1.40 aikaan olisi n. 4.44min/km, mikä tarkoitti 6 sekunttia nopeampia kilometrejä. Lauran kanssa juoksin HSR:n juuri tuota tahtia ja viimeiset kilometrit vielä reippaammin- ajattelin ettei 6 sekunnin kiristys olisi ollut niin kova nytkään.

Lähdin siis matkaan tässä porukassa, mutta hyvin pian huomasin, että ainakin oma kelloni näytti ensimmäisten kilometrien jälkeen hyvin vaihtelevia kilometrivauhteja… Kaikkea väliltä 4.48- 4.34 min/km, ja 4.34 on todellakin liian kova vauhti silloin, kun takana on vasta 5 kilometriä! Tuota vauhtia jaksan vetää ehkä ne viimeiset kilometrit kehossa jylläävien hyvänolon endorfiinien voimalla…

Noin seitsemän kilometrin kohdalla tiputtauduinkin ryhmästä ja päätin seurata omaa kelloa ja suunniteltua 4.50min/km vauhtia. 12 kilometriin juoksu sujui vielä tuota vauhtia, mutta liian kova alku kostautui- maitohapot iskivät ja jalat painoivat kuin lyijy. Hengitys oli ok, mutta jalka ei vain noussut, motivaatio ja juoksufiilis laskivat nollaan ja endorfiinit olivat vain joku kaukainen muisto.

Tältä näyttää väsähtynyt ja tympääntynyt juoksija about 15 kilometrin kohdalla 😀 Hymyllä voi huijata, mutta kehonkieli kertoo totuuden. Keskivartalonhallinnasta ei tietoakaan… Kiitos Rami kuvasta 😀 

Jossain vaiheessa yritin kääntää juoksufiilistä nousuun miettimällä päivän juoksun positiivisia puolia, mutta ikävä kyllä en löytänyt yhtäkään. Ja päätinkin, että antaa vaan näidenkin fiiliksien tulla pintaan- nyt tuntuu tältä, mutta kohtahan se loppuu, ajattelin. Sekin on ihan normaalia, että joskus peruspositiivinenkin tuntee näin. Eniten juoksun aikana, näin kauniisti sanottuna, otti päähän ehkä se, etten luottanut omiin fiiliksiin ja hiljentänyt tahtia heti alussa, kun huomasin kilometrivauhtien heittelyt. Neljäs kilometri juostiin aikaan 3.34min/km… Aina pitäisi luottaa omiin vaistoihin.

Hyvänä päivänä ja hyvässä flowssa tuntuu kuin lentäisi eteenpäin, fiilikset ovat katossa, kylmänväreet nousevat endorfiineistä ja nostavat ihon aivan kananlihalle, ja tekeepä melkein mieli ihan jopa itkeä! Maalisuoralla jaksaa vielä väsymyksestä huolimatta juosta pikkuisen kovempaa. Maalissa fiilis on kaikkensa antanut, mutta niin mahtava- voisi heittää kärrynpyöriä ja halata kaikkia vastaantulevia. Huonona päivänä taas flowsta ei ole tietoakaan, motivaatio on nollassa, soittolistakin on ihan p**** (vaikka aamulla teki ihan parhaan soittolistan ikinä) ja jokainen kilometri tuntuu raastavan pitkältä. Odottaa vain, että pääsisi maaliin mahdollisimman pian. Näistä olen kokenut molemmat fiilikset, ja molemmat aivan parin kuukauden sisällä! Ei ole vaikea arvata kumpi fiilis oli viime lauantaina 😀 Mutta molemmista oppii, vaikka jälkimmäisestä ei juuri sillä hetkellä mitään opittavaa löytäisikään.

 

Aikahan ei tietenkään ole huono, mutta kun se ei omissa juoksuissani ole se tärkein, vaan FIILIS! 

Reilu 1.43 tervanjuontia 😀 Siinä ajassa ehtivät ajatukset heitellä laidasta toiseen. Maratonharjoittelu ja itse maratonit ovatkin samalla hyvää mielenhallintatreeniä- kykyä hallita hermot ja mielen oikut stressin alla. Ja etenkin huipputasolla ja kilpaurheilussa onkin mentaaliharjoittelun tärkeys noussut yhä enemmän ja enemmän osaksi kokonaisvaltaista harjoittelua. Mutta aivan tavalliselle kuntourheilijallekin liikunnan myötä opitusta mielenhallinasta on varmasti hyötyä myös muilla elämän osa-alueilla, kuten esimerkiksi työelämässä. Ajatukset tuulettuvat ja selkiytyvät pitkillä lenkeillä- siksi ehkä maratoneista onkin tullut niin suosittuja?

Maalissa fiilikset kuitenkin unohtuivat nopeasti ja hymykin jo vähän irtosi. Ja oli tietenkin kiva myös nähdä juoksukavereita.

Tällä kerralla siis tälläinen juoksu. Aina ei mene ihan putkeen, mutta eipä tuo haittaa. Juoksuja tulee aina lisää ja tästäkin opittiin taas lisää. Ja olipa ihana nähdä taas juoksukavereita <3

Ja kiitos New Balance 🙂

Heidi xoxo