Salomonilla on käynnissä #RunOnEmotion Why Do You Run? kamppis. Se sai sunnuntaisella lenkillä Lontoon mutaisilla metsäpoluilla pohtimaan omaa juoksuhistoriaani. Mikä saa minut kerta toisensa jälkeen vetämään lenkkitossut jalkaan? Miksi juoksen?

 

Olen juossut niin kauan kuin muistan enkä edes muista, koska juoksemisesta tuli varsinaisesti harrastus. Ehkä jossain pihapelien ja yleisurheilukoulun välimaastossa. Muistot ovat hämärtyneet satunnaisiin hetkiin ja tapahtumiin, mutta muistan vieläkin hiihtovalmentajani Penan treeniohjelman ensimmäisen juoksutreenin- peruskestävyyttä kotoa Lotilan ammattikoululle ja takaisin. Taisin olla silloin kaksitoista. Mieleen ovat jääneet myös Apian urheilukenttä kilpailuineen, ja se, kuinka ratajuoksun sijaan viihdyin aina paremmin metsissä ja pitkillä matkoilla. Hiihtojaoston kanssa tehdyt Kivimäen kuntopiiri/juoksutreenit ja vaellukset olivat suosikkejani. Sieltä juontaa rakkauteni luontoon ja metsään.

 

Ranskaan muuton myötä, vuonna 1998, nuoruuden kilpaharrastukset jäivät ja pitkään juoksin omaksi ilokseni. Juoksulenkille oli helppo löytää aikaa, sillä se sopi myös kiireiseen lapsiperhe arkeen. Juoksulenkki ei vaatinut aikaa tai paikkaa, lenkille pääsi lähtemään kotiovelta tai lasten harrastusten aikana. Usein juoksin toinen lapsi juoksurattaissa, toisinaan yksin. Oma lenkki heti aamulla ensimmäiseksi oli parasta. Tunnin lenkki oli omaa aikaani, silloin sain olla vain omien ajatusteni kanssa. Noilla aamulenkeillä oivalsin, kuinka paljon juoksulenkeistä sain energiaa- niiden avulla jaksoin mitä vain! Jos joskus lenkille lähtiessä olin huonolla tuulella, niin useimmiten lenkin edetessä myös mieli kirkastui.

 

Lasten kasvaessa innostuin harjoittelemaan taas tavoitteellisemmin- en enää toisia vaan omia aikojani vastaan. Harjoittelin monipuolisesti ja asetin tapahtumiin tavoiteaikoja. Tykkäsin siitä, että oli jotain mitä tavoitella ja mitä kohti treenata. Kehitys inspiroi!

 

Ensimmäisen virallisen puoli maratonin juoksin Helsingissä (HCR), muistaakseni vuonna 2006. Jännitin tapahtumaa, mikä juontui varmasti aiemmista kilpailutilanteista. Itse juoksusta ei ole juuri muuta muistikuvaa kuin vesisade, mutta sieltä sain kipinän juoksutapahtumiin. Oli helpottava huomata, ettei se ollutkaan niin kamalaa. En enää kilpaillut toisia, vaan ainoastaan itseäni vastaan. Juoksutapahtumat olivat ja ovat iloisia sosiaalisia tapahtumia, joihin kaikki ovat tervetulleita- ikään tai kuntoon katsomatta. Puoli maratoneja olenkin sen jälkeen juossut useampia, niin Suomessa kuin ulkomailla.

 

 

 

VASTOINKÄYMISTEN KAUTTA VOITTOON 

 

Olen tottunut juoksemaan paljon ja pitkiä matkoja. Luulin, että kehoni kestää mitä vain, enkä New Yorkin maratonille (v. 2009) tähdätessä ymmärtänyt kokonaisrasituksen merkitystä. Treenasin samanaikaisesti maratonille, opiskelin ja ajoin sen hektisen elämäntilanteen takia lasten kanssa kahden kaupungin väliä. Keho yritti kyllä viestittää, mutta siinä hetkessä sitä luuli olevansa kaikkivoipainen. Usein hektisessä elämäntilanteessa ja kivojen asioiden äärellä on niin vauhdin imussa ettei huomaa ajoissa jarruttaa.

 

NYCin maratonille lähtiessä olin varmasti kovemmassa kunnossa kuin koskaan, mutta ongelmat alkoivat pari päivää ennen juoksua. Juoksu ei sujunutkaan suunnitelmien mukaan ja tuliaisina kotiin oli mitalin lisäksi myös rasitusmurtuma. Se sai pysähtymään, mutta vain hetkeksi- murtuma uusiutui vuonna 2014. Lue tästä lisää NYCin maratonista ja mitä on hyvä ottaa huomioon maratonille harjoitellessa.

 

 

 

TAVOITTEELLISESTA HARJOITTELIJASTA FIILISTELIJÄKSI

 

Vastoinkäymisistä huolimatta juoksuharrastus ei ole missään vaiheessa jäänyt, se on muuttanut vain muotoaan. Tavoitteellisesta harjoittelijasta tuli fiilistelijä. Juoksu on opettanut minulle kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea oman kehon ja sen rajojen kunnioittamista. Silloin, kun kysessä ei ole kilpaurheilu, on juoksussa, niin kuin kaikessa liikkumisessa tärkeintä terveyden ja hyvinvoinnin parantaminen/ylläpitäminen/kehittäminen- ei oman kehon rikkominen. Siksi tärkeintä olisi löytää sopiva balanssi liikkeen, levon ja muun kuormituksen välille. Ei aina niin helppoa.

 

Vammojen kautta löysin pilateksen, ja pilateksen avulla sain vahvistettua niin keskivartalon hallintaa kuin koko juoksutekniikkaa. Tuki ja kannatus lähtee sisältäpäin ja sen vahvistumisen huomaan muutenkin kuin vain juostessa. Lue tästä juoksijan kehonhallinnasta- coresta ja pakarasta.

 

Aikoinaan harmittelin jalan rasitusmurtumaa ja juoksutaukoa, joka lopulta venyi vuoteen. Silloin se tuntui ikuisuudelta, nyt kaukaisena muistona, joka piti käydä läpi. Näin jälkeenpäin ymmärrän, miksi luutumisen piti kestää niin kauan. Uskon, että haasteet heitetään eteemme tarkoituksella, vaikka sillä hetkellä ei tarkoitusta ymmärtäisikään.

 

 

NYT JUOKSEN…

 

Juoksemaan voin lähteä koska vain, missä vain ja milloin vain. Se ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Juoksemaan voin lähteä suoraan kotioveltani. Matkoilla taas tutustun uusiin paikkoihin lenkkeillen. Mitä upeita paikkoja ja elämyksiä olenkaan saanut lenkeilläni todistaa. Matkustaminen ei ole este harrastukseni jatkumiselle. Päinvastoin, lenkkitossut kulkevat mukana, minne ikinä menenkin- niin miljoonakaupunkien sykkeeseen kuin syrjäkylien kaduille.

 

Joskus juoksen kevyesti fiilistellen, toisinaan taas kovempaa itseäni haastaen. Juuri nyt tavoitteena on Karhunkierros ja 55km. Sitä varten teen pidempiä sauvarinnetreenejä ja juoksen metsissä pidempiä matkoja- oheisharjoittelua ja kehonhuoltoa unohtamatta. Tällä hetkellä en tavoittele aikoja. Työni on sen verran hektistä, että nautin enemmän fiiliksellä tekemisestä.

 

Juoksen ympäri vuoden, kelillä kuin kelillä. Jos tänä talvena olisin juossut vain hyvillä keleillä, ei olisi montaakaan lenkkiä tullut tehtyä. Tällä hetkellä juoksen 2-4 lenkkiä viikossa.

 

Juoksen mieluiten aamuisin, aamuissa on taikaa. Mieleen on jäänyt monta kaunista auringonnousua, joista ehkä  mieleenpainuvin on Santa Barbaralla Gardajärvellä.

 

 

Juoksu on minulle paljon muuta kuin treeni muiden joukossa. Se on tapa liikkua ja usein hyödynnän esimerkiksi työmatkoja liikkumiseen. Pääkaupunkiseudulla sitä voisi kutsua säästämiseksi, parkkimaksut ovat kalliita!

 

Juoksen mieluiten metsässä. Metsässä liike vie mennessään ja vaivun kuin omaan kuplaani. Aika pysähtyy. Luonnossa ja liikkeessä on jotain maagista ja voimaannuttavaa.

 

Juoksen mielelläni yksin, mutta pidemmät juoksulenkit ja vaellukset on mukava tehdä kaverin kanssa tai porukalla. Samalla saa päivitettyä kuulumiset ja aika kuluu nopeasti.

 

Juoksu haastaa myös henkisesti. Pidemmillä matkoilla vahvin onkin se, joka kestää parhaiten oman mielen tuomia haasteita ja ikäviäkin ajatuksia. Joskus juoksu kulkee kuin unelma, toisinaan taas ei ollenkaan. Miten reagoin väsymykseen tai olosuhteiden tuomiin vastoinkäymisiin? Niiden kohtaamiset ovat harjoituksissa mielenkiintoisia ja valmistavat isompiin koitoksiin. Aostanlaakson vuorivaellus on ollut yksi haastavimmista, mutta myös vahvistavimmista kokemuksistani.

 

Nyt olisi kiva kuulla, miksi sinä juokset?

 

Seuraa minua myös Instagramissa @heidionthego 

 

Heidi xoxo