Keho yrittää epätoivoisesti lähettää meille signaaleja, kun on aika rauhoittaa tahtia, mutta liian usein vähättelemme tai painamme omat tuntemukset villaisella- etenkin silloin, kun on hyvä draivi päällä. Jos jätämme jatkuvasti huomioimatta kehon viestit ja jatkamme täysillä eteenpäin “no pain, no gain” mentaliteetillä, on noutaja jossain vaiheessa vastassa- olipa kyseessä sitten liiallinen työnteko, tai ylipäätään liian kiireinen elämäntyyli, täydellisyyden tavoittelu, stressi, unenpuute tai liian yksipuolinen treenaaminen.

Aivan liian usein vaadimme itseltämme liikoja, joita saattavat luoda myös ulkopuolelta tulevat mielikuvat ja odotukset. Niin hyviä motivaattoreita ja inspiraation lähteitä kuin sosiaalisen median eri kanavat ovatkin, niin monelle ne saattavat myös asettaa tietynlaisia paineita. Media saattaa asettaa mielikuvia siitä “millainen minun tulisi olla”, vaikka todellisuudessa saatamme itse omilla toimintatavoilla olla omia “vihamiehiämme”. Miksi kohtelisimme itseämme kuin pahinta vihamiestä?

Be kind to yourself- tämä on myös asia, jonka itsekin opin kantapään kautta jalan rasitusmurtuman yhteydessä. Hassua, että silloin puolentoista vuoden juoksemattomuus tuntui ikuisuudelta, odottavan aika pitkältä ja jopa epätoivoiselta. Vastoinkäymiset tuntuvat tietenkin sillä hetkellä epäreiluilta ja on vaikea kuvitella, mikä vastoinkäymisen tarkoitus tai opetus olisi? Omat tutut rutiinit menivät uusiksi ja motivaatio vaihtoehtoiseen tekemiseen oli paljon haastavampaa- vesijuoksusta, kun ei todellakaan saa samoja endorfiinejä kuin juoksusta. Pysähtyminen saattaa monelle aktiiviselle ollakin paljon haastavampaa kuin liikkeessä pysyminen. Odottavan aika tuntuu myös pitkältä, mutta itsesäälissä rypeminenkään ei auta. Yhden oven sulkeutuessa, toinen ovi avautuu, mutta usein tuijotamme niin pitkään ja niin pettyneinä sulkeutunutta ovea ettemme näe meille avautunutta ovea lainkaan. Murehtimisen sijaan kannattaisikin keskittyä siihen mitä kaikkea pystyy vielä tekemään! Ja olemaan armollisempi itselleen.

Uskonkin, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Juoksu on edelleen se oma suosikkilajini, mutta puolentoista juoksemattoman vuoden jälkeen osaan kuunnella paremmin kehoani, levätä silloin, kun siltä tuntuu ja ennenkaikkea pääsin irti suorittamisesta. Opin nauttimaan siitä, että ylipäätään pystyn juoksemaan! Itsestään selviä asioita, kun oppii arvostamaan usein vasta sitten, kun kyvyn tai taidon menettää. Taaksepäin on helppo katsoa ja sieltä usein lopulta löytyvät ne perimmäiset syyt ja lopulta aiheutetut seuraukset.

Rasitusmurtuman myötä juoksulenkit ovat vähentyneet, mutta tilalle on tullut ehkä monipuolisempaa ja kokonaisvaltaisempaa lihaskuntotreeniä, joogaa ja pilatesta. Myös kehonhuollon tärkeys on korostunut. Sen myötä jäivät myös aikaiset aamulenkit, joita ilman en aiemmin voinut kuvitellakaan starttaavani päivää. Siitähän sai parhaat energiat! Raikas ilma tyhjillä kaduilla. Välillä saatoin juosta jopa pitkät lenkit tyhjällä vatsalla. Toki yhä silloin tällöin saan inspiraation heti herättyäni ja vedän tossut jalkaan, mutta nyt nautin myös hitaista aamuista, kun voi vaan olla. Aina ei tarvitse olla sinkoilemassa joka suuntaan. Arvostan enemmän, mitä kaikkea kehoni pystyy tekemään ja tiedostan nyt myös paremmin sen heikkoudet. Tällä hetkellä juoksen fiiliksen mukaan, välillä enemmän ja välillä vähemmän, siten, mikä tuntuu hyvältä. Katsotaan, jos vaikka keväällä innostun taas juoksemaan tavoitteellisemmin, mutta nyt on hyvä juuri näin 🙂

 

Heidi xx