Oikein hyvää huomenta. Tässä nautiskelen aamupalaa terassilla auringonpaisteessa, suunnittelen tulevaa viikkoa ja mietiskelen eilistä puoli maratonia ja juoksua ylipäätään. Tuntuu, että koko eilinen päivä oli ohitse yhdessä hujauksessa. Iltalehden blogistani onkin voinut jo lukea eilisistä fiiliksistäni 🙂

Aamuvirkkuna nautin juoksusta juurikin aamutuimaan ja oli mukava, kun jäi paljon aikaa tehdä muitakin juttuja juoksun jälkeen. Iltapäivän tapahtumissa, kun koko päivä on vain yhtä odottamista. Ruokailujenkin suhteenkin on paljon haasteellisempaa. Nyt ennen juoksua söin vain hiilihydrattipitoisen smoothien ja join kahvia. Banaani-mango-medjool taateli- mantelimaitocombo oli muuten oikein herkullinen! Samanlaisen pohjan tein tämän aamuiselle chiavanukkaallekin 🙂

Juoksu kulki oikein mukavasti, pienistä aiempien viikkojen vastoinkäymisistä huolimatta. Lähdin liikkeelle 5min/km vauhtia joka tuntui mukavalta alusta alkaen. Ajatuksena oli juosta rennon reippaasti, ei verenmaku suussa. Vimeisestä puolikkaasta, kun on vierähtänyt jo reilut kaksi vuotta! Lopussa pystyin jopa kiristämään vauhtia, niin että loppuaika jäi alle 1.45:n, joka oli salainen toiveeni. Ihana päivä ja aurinkokin helli meitä juoksijoita 🙂

Olen saanut paljon toivomuksia kirjoittaa enemmänkin juoksusta ja omista tavoitteistani, mutta viime vuoden aikana, jalan rasitusmurtumasta toipuessa, on suhtautumiseni myös juoksuun ja juoksutavoitteisiini muuttunut. Aiemmin treenasin, jotta pystyin juoksemaan kovempaa, rikkomaan ennätyksiä ja tulemaan vieläkin enemmän ulos sieltä mukavuusalueelta. Rakastin sitä fiilistä, jonka sain rankan treenin jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin enemmänkin siltä, että haluan juosta fiiliksen mukaan ja omia rajoja kunnioittaen. Suorittajaluonteella, kun herkästi sokaistuu oman kehon kuuntelemiselta. Ja näin pitkän tauon jälkeen olen ylipäätään onnellinen, että voin juosta näinkin paljon. Toki edelleenkin teen koviakin treenejä ja välillä ollaan kaukana sieltä mukavuusalueelta, mutta ajalliset tavoitteet olen ainakin hetkellisesti unohtanut. Tärkeintä on löytää ja pitää se sopiva balanssi- ihan kaikessa mitä ikinä tekeekin! Liikkumisen tärkeys, kun on kuitenkin terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitäminen- ei oman kehon rikkominen.

Helposti sitä kuitenkin haluaisi mennä totuttujen kaavojen mukaan, ja välillä kieltämättä onkin hankalaa löytää sitä sopivaa balanssia töiden ja omien treenien välille. Olen aina ollut liikunnallinen ja tottunut treenaamaan useita tunteja viikossa, jo ihan pienestä pitäen. Aiemmin pystyinkin treenaamaan tunteja lähes päivittäin, mutta nyt töiden koko ajan lisääntyessä, on kiinnitettävä enemmän ja enemmän huomiota palautumiseen ja jaksamiseen. Sopivan balanssin löytäminen ei aina ole helppoa, mutta keho kyllä kertoo, jos vauhti alkaa olla liian kova. Jokainen viikko on erilainen ja kiireisemmillä työviikoilla jätänkin omat treenit automaattisesti vähemmälle. Silloin jätän esimerkiksi lihaskuntotreenit vähemmälle ja keskityn enemmän monipuolisiin juoksulenkkeihin sekä kehonhuoltoon. Juoksu onkin parasta ajatusten tuuletusta- meditaatiota liikkeessä. Siitä ja luonnosta saan aivan valtavasti energiaa. Mikään ei voita juoksulenkkiä metsän siimeksessä. Helposti sopivan tasapainon löytäminen ei ole tullut, mutta onneksi kaikista vastoinkäymisistä oppii aina jotakin- vaikkei se juuri sillä hetkellä siltä tunnukaan.

Jalan vaivat alkoivat siis jo oikeastaan vuonna 2009, jolloin aloin treenata NYC:n maratonia varten. Näin jälkikäteen on tietenkin helppo nähdä syyt ja seuraukset, jotka kiireen ja stressin alaisena usein jätetään huomaamatta. Kehoni oli jatkuvassa stressitilassa, ei ainoastaan treenin vaan koko sen hetkisen elämäntilanteen takia. Samaan aikaan PT-koulutuksen kanssa treenasin maratonille ja kaiken kukkuraksi mieheni joutui työn takia muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Jäin yksin lasten kanssa koulujen takia vanhalle paikkakunnalle, sillä siirto oli kuitenkin vain hetkellinen. Puolen vuoden ajan kävin viikot koulua aamusta iltaan, tein omat treenit aamuviideltä ja lähes joka perjantai ajoin tai matkustimme lasten kanssa junalla reilut 4 tuntia mieheni luokse- sunnuntai-iltana sama rumba toiseen suuntaan. Onneksi sain äidiltäni apua lasten kanssa, muuten arjen rumba oman ja lasten koulujen kanssa olisi ollut täysin mahdoton yhtälö. Asuimme tuolloin siis Englannissa.

Kova treenaaminen vain toi kuitenkin lisää stressiä jo muutenkin rasittuneeseen kehoon ja kortisolitasot huitelivat varmasti pilvissä. Juoksukunto oli kova, mutta Nycin maratonin juoksinkin sitten murtuneella sääriluulla (tätä en tosin tiennyt vielä siinä vaihessa, vaan luulin kipua vain lihassäryksi). Juoksin koko maratonin kipulääkkeiden avulla huippuaikaan 3.40, mutta maalissa en pystynyt kävelemään enää askeltakaan… :/ Jalkaa ei hoidettu silloin kunnolla kuntoon ja uskonkin, että kaikki vaivani ovat seurausta tästä.

Rankan vuoden jälkeen päätimme ettei enää koskaan asuta näin erillään, mutta reilun vuoden päästä sama tilanne uusiutui ja asuin puoli vuotta lasten kanssa yksin Amsterdamissa. Siellä en tehnyt töitä, mutta oli haastavaa asua yksin vieraassa maassa ilman minkäänlaista tukiverkostoa. Miehen asuessa jenkeissä ei edes viikonloppumatkat olleet mahdollisia. Juoksu oli henkireikäni, vaikka samalla se kääntyikin itseään vastaan. Nyt hengästyttää jo ihan tätä kirjoittaessa… Stressin alaisena suosittelen siis, kokemuksen rintaäänellä, suosimaan kevyttä liikuntaa, joka alentaa stressitasoja! Nuorena keho kestää paljon, mutta pidemmän päälle stressin seurakset eivät ole niin ruusuiset, vaan se sekoittaa koko kehon ja pahimmassa tilanteessa aiheuttaa muita sairauksia. Tavoitteet kannustavat ja motivoivat eteenpäin, mutta muista suhteuttaa niihin myös sen hetkinen elämäntilanne.

Heidi xx